Tulosta sivuPääkirjoitus

Kenen persoona pääsee esille joukossa?

 

Taideteokset ovat aina kunkin taiteilijan omia hengentuotteita, taiteilijan omaa ilmaisua: usein pitkäänkin kehiteltyä taitoa ja ajattelua – tietenkin.

Mutta, kun joku hankkii teoksen itselleen ja varsinkin, ja jos se liittyy osaksi kokoelmaa, ja sittemmin laitetaan esille osana sitä, se vertautuu aina jollakin tavalla muihin kokoelman teoksiin. Teoksen omalaatuinen aura vääjäämättä vähenee, teos ikään kuin imaisee itseensä jotakin toisilta teoksilta, ja samalla luovuttaa pois jotakin aivan omimmasta persoonallisuudestaan.

Katsoja katsoo teoksia rinnakkain, ja hoksaa, että jotakin samantapaista joku toinenkin on tehnyt, tai joku toinen on käsitellyt samantapaisia asioita jollakin aivan muulla tavalla.


Silloin pitää myös miettiä, onko tiettyjä asioita, jota jokin kokoelma ja kokoelmaripustus teoksissaan erityisesti korostavat tai vähentävät. Taidemuseoiden kokoelmia harvoin yhdistää muu kuin vaikkapa paikallisiin taiteilijoihin keskittyminen, varsinkin kun hankinnat jakautuvat yleensä monille vuosikymmenille, monien erilaisten henkilöiden näkemysten kaltaisiksi. Eikä saman tienoon taiteilijoilla ja teoksilla sitten kuitenkaan välttämättä ole minkäänlaista ilmaisullista yhteistä.


Siksi suurista kokoelmista teoksia näyttelyyn poimittaessa kuitenkin usein pyritään tuomaan esiin julkisestikin jokin teema, jota teokset kommentoivat – tehdään teemanäyttely. Näyttelystä itsestään tulee näin eräänlainen ylätason ilmaiseva taideteos, joka käyttää eri taiteilijoiden teoksia materiaalinaan.

Ja tätähän taiteilijat ovat usein kavahtaneet. Mutta voisi ajatella niinkin, että koska teokset yhdessä esiteltyinä vääjäämättä menettävät jotakin ehdottomimmasta autenttisuudestaan, voi ollakin rehellistä, että teeman kautta tuodaan läpinäkyvämmin esille, mitkä kriteerit ovat ohjanneet teosvalikoiman rakentumista.


Toinen vaihtoehto on sitten tehdä näyttelyitä nimellä ”Teoksia kokoelmasta”. Se ei välttämättä ole yleisölle se innostavin tärppi lähteä näyttelyyn. Ja se myöskin nostaa itse kokoelman tekijän koko näyttelyn oleellisimmaksi kärjeksi.

Jos sellaista kuitenkin lähdetään katsomaan, ei sinne juurikaan lähdetä, jotta nähtäisiin tiettyjä yksittäisiä teoksia, vaan sinne lähdetään katsomaan itse kokoelmaa, varsinkin jos se on ”maineikas”. Kokoelmasta, sen kerääjästä, tai jopa sen rahoittajasta, tulee itse ikään kuin tekijä, supertaiteilija. Tuntuukin, että viime aikoina on tarjottu nähtäväksi aika paljon erilaisia yksityisiä kokoelmia näyttelyiden ja kirjojen muodossa. Eikä tämä suuntaus varmaankaan ole heti muuttumassa.


Pessi Rautio