Tulosta sivuYksi teos, yleisiä kysymyksiä

Koivisto-triptyk-1989
Stefan Bremer, No Comments, 1990, 127 × 165 cm kukin, No Comments näyttelystä, Vanhan galleria, 1990.

Taide ja suomalaisuus

 

Ei ole hyvä olla lihava jos haluaa kansan luottamusta. Mieluiten on oltava pitkä ja sen vuoksi näytettävä kapealta ja laihalta. Tärkeää on sekin millä tavoin kampaa tukkansa. Sillä joka tahtoo päästä presidentiksi, on nykyisin oltava hiustöyhtö. Mutta ei tietenkään varsinaisia mielipiteitä.”

Ralf Nordgren, s. 125, Varastettu elämä, Kirjayhtymä 1982

 

Suomi. Sata vuotta ja hurraa hurraa hurraa. Fakta homma ja vähän käytetty edustuksellinen demokratia. Kuka tarjoaa ja paljonko?


Entä Suomi, tasavalta ja taide, visuaalinen kulttuuri? Ainaista pönöttämistä, tukirahoihin yhtäläistä turvautumista ja tukehtumista, sellaista ilkeää ja silti sinnikästä itsensä kampittamista. Pelkoa ja pelkokertoimilla kehumista. Yksi oikea, suora linja latteudesta totuuteen ja alavilla mailla alati mentaalinen ja moraalinen hallan vaara.


Sadasta vuodesta nousee teos, joka paikantuu armon vuoteen 1990. Silloin niin mikro- kuin makrotasoillakin meni niin lujaa, että ei edes kauniilla, kauniimmalla ja tietysti kaikkein kauneimmalla jälkiviisaudellakaan kyetä sanomaan, että mihin mentiin kunhan nyt mentiin. Ajopuuna, trasselitukkona ja kemikalion kuittina. Ja vetävän käteen jäi…


Teos on triptyykki, kookas sellainen, 127 x 165 cm per siivu. Siinä on kolme kuvaa, jotka kaikki konkreettisesti kotoisin samasta kuvasta. Triptyykki harrastaa sitä, mitä myöhempien aikojen ajopuut ovat oppineet kutsumaan kuvakaappaukseksi.


Kuvassa on presidentti. Presidentti nimeltään Mauno Koivisto. Autenttinen oikea mies Turun satamasta, näille meille uskoteltiin, joka symboloi sellaista kiimaista hiljaisuutta, että oksat, oravat ja maansiirtokoneet pois. Koivisto hallitsi ja hallinnoi aikana, jolloin miltei kaikki se, johon olimme tottuneet ja tuudittautuneet irtosi lattiapulteistaan ja liikehti vauhdilla, törmäten miten sattui ja aina varmasti sattui sinne ja tänne.


Ja mitä teki presidentti? Hän ei tehnyt mitään. Ei mitään. Muuta kuin osoitti senkin sanonnan todeksi, jonka mukaan mikä tahansa valtiolaiva saa kipparikseen juuri sellaisen veijarin kuin se kulloinkin ansaitsee.


Ja armon, armon me ansaitsemme kaikki, eikö vain?


Stefan Bremerin teos ei anna, ei kysele, ei jakele armoa. Teos oli ensimmäistä kertaa esillä tammikuussa 1990 Vanhan galleriassa, näyttelyssä No Comments. Nyt satavuotiaan Suomen teknologiauskovaisten teflonpintaisissa silmissä se on kovin kömpelö. Triptyykki vie meidät kuvankäsittelyyn, jossa kädet käyvät mutta ne eivät klikkaa mitään. Sisäsiistiyden sijaan nyt ovat tassut tahmassa. Ne liimaavat ja leikkaavat, ottavat aina ja yhä uudestaan uuden version – liikkuvat pimiöstä valoon ja takaisin.


Kirjassaan Raivo ja Haltioituminen, 2000, Musta Taide, Stefan Bremer palaa rikospaikalle ja muistelee sitä vihaa, turhautumista ja tuskaa, jonka hän koki, näki ja jota hän työsti. Jälkikäteen katsottuna on suoranainen ihme, että itseään pyssyyn ajaessaan (omin sanoin: pää tulessa ja kuolaa suupielissä) Bremer ei onneksi päätynyt pyssyn kumpaankaan päähän vaan osasi tehdä jotakin muuta, jotakin, jonka arvo on tässä ja nyt sen komeassa kaaressa, vaikutushistoriallisessa tietoisuudessa.


Teos on myös kompositioltaan tietysti laina. Olemme tottuneet näkemään sen apinan, joka kolmitahtisesti peittää silmänsä, sulkee suunsa ja korvansa. Mitään se ei näe ja mihinkään se ei reagoi vaikka se aivan selvästi on tilanteesta selvillä, tilanteen tasalla, mutta tilanteesta tarkoituksella ulkopuoliseksi asettuneena.

Ja niin – miten se menikään, se viisaus? Kyllä – ans kattoo ny.

 

(lue enemmän taiteesta ja suomalaisuudesta Taide-lehdestä 5/2017)


Mika Hannula

 

Stefan Bremer, No Comments, Vanhan galleria, Helsinki, 1990.

Stefan Bremer, Galerie Anhava, Helsinki, marraskuu 2017


Poutapilvi web design - P4 - julkaisujärjestelmä