Tulosta sivuPääkirjoitus

Kuvataiteen universaali kieli?

 

Samaan aikaan kun Suomi juhlii satavuotista itsenäisyyttään, niin uutiset täyttyvät kuvista,  jossa Euroopassa pulpahtaa esiin itsenäistymiskriisi, jota sivistyneenä pidetty kansakunta yrittää taltuttaa pampuin ja kumiluodein.

Katalonian itsenäistymistaistelun kansainvälinen kuvasto on ollut uutiskuvavirtaa, dokumentarismia. Näitä kiihkeärytmisen tiedonvälityksen tarpeisiin otettuja valokuvia tullaan varmasti jatkossa käyttämään itsenäistymiskamppailun ikonisina kuvina.


 Suomen itsenäistymistä edistettiin aikanaan myös taidekuvin, sellaisin, jotka eivät olleet suoraa dokumentointia. Esimerkiksi kansallisromantiikka oli todellisuutta esteettisesti soveltavaa, idealisoivaa ja jos niin haluaa nähdä, myös propagandistista – identiteettiä tietyistä historiallisista faktoista itselleen luovaa, identiteettiä keksivää.


Ja vielä itsenäisen Suomen ensi vuosikymmeninä kriitikot toivoivat taiteelta suomalaisuuden hengen oikeanlaista esittämistä. Mutta taideteosten suhde kansallisuuteen ja valtiolliseen itsenäisyyteen kääntyi kuitenkin viimeistään 1960-luvulla nurin perin aivan totaalisesti.


Taide ei halunnut olla nationalismin asialla, jos asiaa jotenkin käsiteltiin niin kansallisidentiteetin vakiintuneita ilmentymiä ivattiin, ”appropprioitiin” ja sittemmin dekonstruoitiin taideteoksissa. Taide kyllä käsitteli ja käsittelee yhä identiteettejä positiivisen rakentavassakin hengessä, mutta kansallisia identiteettejä ei juurikaan. Ne todellisen tuntuiset identiteetit alkoivat olla henkilökohtaisempia, lähi-yhteisöllisempiä, viiteryhmäläisempiä.


Näiden pienimuotoisempien identiteettien nousun myötä, kuin varkain, kansallisuuden tilalle korkeaksi taiteessakin ihanteeksi nousi kansainvälisyys. Se vasta onkin iso, ja vaikeamuotoinen identiteetti.


Kun tiedetään, että kansallisia tunnelmia aikoinaan rakenneltiin ympäri maailmaa myös kuvataiteella, on kiinnostava ajatusleikki miettiä, minkälaiset kuvat ovat kansainvälistyneen maailman identiteetin taustalla, vai ovatko minkäänlaiset, vai onko sellainen identiteetti ”itsestään syntynyt”?


Tiettyjä asioita kuitenkin miltei kyseenalaistamattomasti yhäkin tarkastellaan kansallisuuksittain. Esimerkiksi tiedetään, että suomalaisten kulttuuriharrastuksista kirjojen lukeminen on tutkitusti edelleenkin kansainvälisesti poikkeuksellisen laajaa. Suomalainen haluaa kai seurata kuvataidettakin kirjojen kautta. Joten leijonanosan tästä lehdestä haukkaavat taidekirjakritiikit. Vaikka kuvien katsominen ei vaatisikaan kielitaitoa, niin kuvataiteen käsitteellinen käänne on tuonut tekstin vahvasti mukaan kuvataiteen elementiksi. Iso kysymys kuuluukin: onko epänationalistisen kuvataiteen kieli täst’edes aina kansainvälinen englanti, vai edes joissain tapauksissa kansallinen suomi?

 

Pessi Rautio


Poutapilvi web design - P4 - julkaisujärjestelmä