Tulosta sivuArtikkelit

Kåhre
Markus Kåhre, Nimetön, 1996, installaatio, Kansallisgalleria / Nykytaiteen museo Kiasma Kuva: Kansallisgalleria / Pirje Mykkänen.

Lavastetut taideobjektit ja kokemuksellisuus

– katsomiskonventioiden muuttuminen nykytaiteessa

                                  

 

Markus Kåhren nimettömät, lavastetut huoneet, joita ei pitäisi paljastavasti kutsua ”valepeili”-nimellä, on nähty erilaisina versioina ainakin Kiasman Ars Fennica-näyttelyssä 2008, Liverpoolin biennaalissa 2012 ja Riikan Quadrenniaalissa 2016. Näiden teosten voidaan katsoa toimivan johdantona sille, mitä näyttämöllisyys, tai pikemminkin ”lavasteisuus”, voi näyttelykävijän kokemukselle tehdä nykytaiteessa. Viimeisen vuosikymmenen aikana oman katsojakehon oleellisuus, ja kokemuksellisuus yleensä, ovat nousseet nykytaiteen katsomiskonventioiden muutoksessa keskeisiksi.


Paljon puhuttu näyttelyiden laskelmointi ”Instagram-ystävällisyyden” suuntaan kertoo myös tästä muutoksesta. Instagram-ystävällisyydellä tarkoitetaan kokemuksellista kuvattavuutta ja jaettavuutta sosiaalisessa mediassa. Näyttelyjärjestäjien näkökulmasta haetaan tietynlaista ilmaista näkyvyyttä, vertaismarkkinointia, johon näyttelyn jonkun osan on sovelluttava. Tällainen jaettavuus ja kuvattavuus liittyy kokijan omaan visuaaliseen wau-kokemukseen, olemiseen yhdessä teoksen kanssa.


MIRROR ROOM - PUMPKIN 4
Yayoi Kusaman In Infinity -näyttely oli esillä HAM-museossa Tennispalatsissa 7.10.2016 – 22.1.2017. Kuvat: HAM/Maija Toivanen.


Toisaalta tällainen kokemuksellisuus keskittyy usein vain visuaalisiin elementteihin, joista voi tulla hätkähdyttävä reaktio katsojalle itselleen, mutta joka on ennen kaikkea kadehdittava muille. Tällaisien teoksien ”kokemisessa” visuaalisuuden tulee välittyä jaettavasti eteenpäin. Tällöin teokset voivat usein luoda esimerkiksi jonkinlaisen visuaalisen taustan, kuten esimerkiksi Yayoi Kusaman moniulotteiset peilihuoneet HAM:issa tai Amos Rexin avajaisnäyttely, johon teamLab toteutti digitaalisen ja varmasti ”näyttävän” vesiputous-aiheisen teosobjektin.


Visuaalinen kokemuksellisuus teosten edessä ei kuitenkaan pidemmän päälle ”riitä”, se puuduttaa, ja koskettaa ainoastaan teosten pintaa. Kun teosobjektien kanssa poseeraamisesta tulee tyhjää, eikä oma kokemus tai suhde teoksiin enää kehity, tarvitaan toisenlaista kokemuksellista ulottuvuutta, niin teosobjekteilta kuin näyttelysuunnittelulta.


Tällaisen efektin saa aikaan ”lavasteisuus” niin taideobjekteissa, erilaisissa installaatioissa kuin näyttelytilan suunnittelussa. Siksi siitä on tullut yhä ajankohtaisempaa ja suositumpaa viime vuosikymmenen aikana. Parhaimmillaan ”lavasteisuus” on jotain ei-kuvattavaa, ja se tuottaa psykologisesti jotain koskettavaa. Lavasteinen nykytaideympäristö ja taideobjektit luovat sellaista kokemuksellisuutta, joka astuu pelkän visuaalisen kuvattavuuden – ja sitä kautta jaettavuuden – jälkeiselle alueelle.

 

(Koko teksti luettavissa Taide-lehdestä 5/18)

 

Mikko Mäki