Tulosta sivuPääkirjoitus

Tätä on niin vaikea sanoa

 

Tämän lehden tekeminen ei ole ollut helppoa, kun tässä eräänä teemana on se, onko kuvataide välillä liiankin vaikeata hahmottaa.


Kaikissa taiteen lajeissa on toki tekijöitä, jotka tavoittelevat teoksillaan uusia asioita uusin keinoin, niin, että niiden tulkitsemiselle ei vielä ole vakiintuneita tapoja. Taide menee alueille, joilla ei vielä voikaan olla suuria yleisöjä.

Kirjallisuudella ja teatterilla on oma avantgardensa. Myös musiikin kaikilla alueilla on kokeellisimmat tekijänsä, oli kyse niin punkista, länsimaisesta konserttimusiikista kuin vaikka nykykansanmusiikista. Ja usein näiden edelläkävijöiden suuntaan koko taiteenalan suuri massa sitten ajallaan nytkähtää. Nykyään on odotuksenmukaista että menestysromaani käyttää epäkronologista kerrontaa ja näkökulmatekniikkaa. Puskafarssissakin puhutellaan yleisöä, tehdään ”vieraannuttamisefekti”.


Tuntuu kuitenkin, että erityisesti kuvataiteen kentällä vallankumouksellinen uudistavuus on vahvasti arvostettua. Monet kuvataiteen seuraajat ovat kiinnostuneita juuri niistä teoksista, jotka muuttivat kuvataidetta, tällainen näkyy niinkin konservatiivisessa taidekäsityksessä, kuin kuvataiteen näkemisenä erilaisina ”ismeinä”.


Ehkä juuri uudistumisen odotusten vahvuuden takia kuvataiteen on syytä pyrkiä näyttämään uudistavalta, ollakseen edes ajanmukaista. Kuvataide kun kumminkin vieläkin on asioiden näyttämistä ­– mikäli se ole joiltakin asioilta näyttämistä. Kuvataiteelta kun lähtökohtaisesti puuttuu se kirjoitettu tai puhuttu kieli, jota oikeastaan kaikki muut taiteen lajit sujuvasti käyttävät – musiikkikin lyriikkoineen. Ja kun kieli – puhe ja teksti – kuitenkin niin paljon määrittää maailmaa, voi helposti tuntua, että silkka visuaalisuus, pelkkä katseltavan tarjoaminen, ei jaksa kantaa vakavasti otettavaksi toiminnaksi maailmassa.


Kuvataide onkin jo pitkään liikkunut sanomisen suuntaan, lisännyt taustoittumistaan ja monimutkaistanut katsomiskokemusta. Juuri mikään ei ole kehysten, ei edes selkeiden viitekehysten sisällä. Kuvataide vihjaa ajattelevansa. Asia onkin aina jossakin vähän muualla kuin tässä.


Siksi sen alkuaan hyvin konkreettisen taiteenlajin, esineitä tuottaneen kuvataiteen parissa onkin nyt toisinaan vähän hankalaa tajuta, missä kohtaa teos oikeastaan sen merkityksensä tarjoaa. Piileskeleekö se museopedagogian kertomuksissa, taiteilijan tai kuraattorin aikomuksissa vai mahdollisesti siellä gallerianäyttelyn taustavoimien kollektiivisissa pohdinnoissa?


Pessi Rautio