Tulosta sivuMuraalit vs. ”harmaa betoni”

Chicano_Park_icons
Chicano-puiston ikonit, mukana vanhat muralistit Siqueiros ja Rivera, 1970-luku. Puisto on nykyään suojelukohde.

Muraalit vs. ”harmaa betoni”

 

Taidehistorian hämärään hiipunut käsite ’muraali’ on palannut viime vuosina julkiseen keskusteluun. Syypäitä tähän eivät ole suinkaan taidehistorioitsijat vaan katukulttuurista ponnistavat maalarit, joille jostain syystä ei ole kelvannut sana ’seinämaalaus’.

 

Kun taiteenharrastaja kuulee sanan ’muraali’, tulee hänen mieleensä luultavasti vain ”kolme suurta” meksikolaista nimeä: Diego Rivera (1886–1957), José Clemente Orozco (1883–1949) ja David Alvaro Siqueiros (1896–1974). Meksikolaisella muralismillakin on perinteensä, mutta Meksikon vallankumouksen myötä siitä tuli vuonna 1921 virallista kulttuuria, kun ”kulttuuricaudillo” José Vasconcelos (1882–1959) valittiin opetusministeriön johtoon. Juuri Vasconcelosin ansiosta kehiteltiin valtion tukema ohjelma, jonka myötä maineikkailta tekijöiltä alettiin tilata jättimäisiä muraaleja kertomaan kansalle vallankumouksen ideaaleista. Maalaukset olivat usein opettavaisia.


Monikulttuurisesti niissä haluttiin tuoda myös esiin mestitsikulttuuria. Taustaksi on tietenkin hyvä muistaa, että iso osa meksikolaista oli vielä tuolloin lukutaidottomia.

Vahvin muraalikausi oli 1920–50-luvuilla, ja sittemmin muraaleista on taidehistoriallisina todistuskappaleina tullut vahva osa meksikolaista identiteettiä – nykyään jopa turistikohteita. Tämä on itse asiassa aika kiinnostava todiste siitä, miten aika muuttaa taideteosten kontekstia ja siten myös funktiota ja merkitystä.

Kontekstinvaihdos ja pääsy osaksi etabloitua taidehistoriaa muuttaa teosten tulkintaa vahvasti. Porvarikin oppii arvostamaan sosialistista taidetta, kun se on kanonisoitu taidehistoriallisena mestariteoksena. Rivera, Orozco ja Siqueiros olivat kaikki kommunisteja, ja luokkataistelu oli heille tärkeä ponnin. Varsinkin Siqueiros uskoi teknologiaan ja tulevaisuuteen, eikä ole lainkaan haettua nimittää ainakin osaa hänen tuotannostaan tyyliltään sosialistiseksi realismiksi – taidesuuntaukseksi johon markkinatalouden lännessä on tapana suhtautua joko halveksuen tai vähintäänkin camp-huumorilla. Ristiriita on aika kiinnostava, ja sitä ehkä kannattaisi miettiä enemmänkin.


PolyforumSiqueiros06
David Alvaro Siqueiros, Polyforum Cultural Siqueiros, Mexico City, 1960-luku. Poikkeuksellinen rakennus, jonka muraalin tekijä suunniteli itse. Kuva: Alejandro Linares Garcia.

 

 

Suomalaisen muraalin esihistoriaa

 

Jos käyttäisimme sanaa ’muraali’ laajemmin, olisi taidehistoriamme täynnä muraaleja. Niitä voisi bongailla kaikkien vanhempien koulujenkin juhlasalien seiniltä. Esimerkiksi Unto Pusa (1913–1973) maalasi lukuisia muraaleja, joita käsitellään kokonaisessa kirjassakin: Kerttuli Wessmanin kirjassa Unto Pusa, monumentaalimaalari (Otava 1997). Vastaavasti 1980-luvun puolivälissä alkanut graffitikulttuurimme kuuluisi samaan kategoriaan. Muraaleita eli seinämaalauksia nekin ovat

small_guido-van-helten-final_-terho-aalto
Guido van Helten, Hämeenlinna, kuva: 4K-Media. UPEA17


Nykyinen muraalibuumi

 

Mutta tässä on kai kuitenkin antauduttava – ainakin toistaiseksi – arjen käytännöille. Muraali tuntuu siis nykyään tarkoittavan vain katutaiteesta ponnistavasta ilmaisusta syntynyttä isokokoista maalausta talon seinässä, usein päädyssä.


Varsinainen buumi on vasta muutaman vuoden ikäinen ja on suorastaan eskaloitunut tänä vuonna. Suurin yksittäinen ja eniten näkyvyyttä saanut projekti on ollut UPEA17-kaupunkitaidefestivaali, joka tänä vuonna tuotti 21 teosta kolmeentoista kaupunkiin. Taustalla on tuotantotiimi Upeart, joka omien sanojensa mukaan on ”ainoa taho Suomessa, joka toteuttaa, kehittää ja nostaa esiin korkeatasoista kaupunkitaidetta valtakunnallisesti näin laajamittaisesti”.

Muraalien vastaanotto on ollut varsin ristiriitainen. Media on pääsääntöisesti ottanut uudet muraalit syleillen haltuunsa, mutta juttujen häntinä käydyt keskustelut ja runsaat somekommentit kertovat myös toista…


Otso Kantokorpi


(Lue koko artikkeli Taide-lehdestä 6/2017)


Poutapilvi web design - P4 - julkaisujärjestelmä