Tulosta sivuPääkirjoitus

Esittääkö se mitään?

 

Aikanaan julkisesta taiteesta oli paljon mielipiteitä, se oli usein se piste, jossa kuvataiteen tyylilliset ja ajattelulliset muutokset ilmaantuivat ”kansalle” – niillekin, jotka eivät taiteen tapahtumia olleet aktiivisesti muutoin seuranneet.

Seurauksena oli usein patsaskiistoja ja juttuja keisarin uusista vaatteista. Usein kysymys oli odotuksista esittävyyden vakiintuneisiin muotoihin, joita toisenlaiset ilmaisun tavat eivät täyttäneet.


Julkista taidetta tehdään nyt ehkä enemmän kuin koskaan. Mutta samalla tuntuu, kuin kiistoja olisi vähemmän. Harva monista uuden rakentamisen prosenttirahateoksista herättää julkista keskustelua. Osittain tämä johtunee siitä että keskustelu käydään somen pienempien piirien kesken. Mutta olisiko niin myös siksi, että vahvoja mielipiteitä taiteesta ylipäätään on vähemmän? Julkinen taide saa olla aika lailla monenlaista, se voi olla jotenkin käsitteellistä, se voi olla silkkaa koristetta, se saa olla ilman esittämisen pakkoa, tai se voi olla vähän vaikeasti hahmottuvaakin. Sehän nyt on vain sitä taidetta.


Julkisen taiteen kaksi eri hankinnan ja olemisen tapaa: kokoelmateosten sijoittelu tiloihin ja tiettyyn paikkaan tilattu teos, alkavat lähestyä toisiaan siinä mielessä, että taiteilijan vapaus tehdä omaan tuotantoonsa elimellisesti liittyviä teoksia myös tilattuna alkaa olla johtava ajatus sen sijaan, että hän kyselisi tai arvailisi muilta julkisen taiteen odotuksia. Julkinen taide on kyllä aina tietyllä tavalla eleenä ja projektina yhteisöllinen, mutta yhä useammin ilmaisuna individualistinen.


Toinen, vastakkainenkin kehityssuunta on olemassa. Vaikuttaa siltä, että julkista taidetta, prosenttiperiaatteineen ja erilaisine rakennusosien kaunistamisajatuksineen ”käytetään” sumeilematta innokkaan rakentamisen myötä syntyneiden karujen paikkojen kohentamiseen. Olisiko niin, että uuden arkkitehtuurin kiehtovat ja kauniit uudet rakennukset ovat harvoja tähtipoikkeuksia?


Normaaliarkkitehtuuri on luonteetonta, usein jotenkin suhteettomiin volyymeihin ja erilaisten monimutkaisten rakennusjärjestelmien asennustehokkuuden mukaan suunniteltua teknishenkistä tilaa. Siihen toivotaan jotakin joka tekisi tilalle luonteen, kädenjäljen, jonkin johon voisi identifioitua, jotakin josta voisi pitää. Se saa olla taiteen tehtävä, ideaalitaiteilija saa olla rakennusinsinöörin taidot ja kommunikointitavat osaava koristaja, ja taide vailla syvempiä symbolisoivia merkityksiä – taidetta joka ei lähde ”esittämään” meille mitään. Joten, olisiko se julkisen taiteen tehtävä viime kädessä tehokkuusajattelun tuottaman tuskallisuuden lievittäminen?


Pessi Rautio


Poutapilvi web design - P4 - julkaisujärjestelmä