Tulosta sivuSe parempi maailma

Se parempi maailma

 

”Olen politiikassa muuttamassa maailmaa, en vaihtamassa pilkun paikkaa tai tekemässä performanssia” (Ville Niinistö Twitterissä). Suomalaista politiikkaa kesältä 2018. Ei paljoa selittelyjä kaipaa, tulevaisuus ei tarvitse turhaa sivistystä. Kielen hallinta ja taiteen tuottaminen kuuluvat jonnekin muualle, ilmeisesti menneisyyteen.


Väittämä on outo, politiikan tekeminen kun pohjaa juuri pilkun paikkaan. Politiikka on  määritelmänsä mukaan yhteisten asioiden hoitamista ja niitä hoidetaan kielellä. Sopimukset voidaan sinetöidä rauhanpiipulla, mutta ensin täytyy sopia. Siinä käytetään tuhansia sanoja, politiikkaa on vaikea tehdä ilman pilkkuja ja niiden paikkoja. Ajatellaan vain sanayhdistelmää ”työtä-ei-työttömyyttä”. Väärin pilkutettu maailma ei ole se parempi maailma.


Performanssin osalta lausahdus on tarpeettoman tarkoituksellisesti haluttu ymmärtää taiteenteon ulkopuolelle. Kielessämme performanssi tuo taiteen tullessaan, tämä tulee selväksi englannin kielen kautta. ”Performance trainer” ei taidetta tarvitse, toisin kuin performanssisparraaja. Hänen paikkansa on taiteen kentällä, joko Taiken tai taideyliopiston palkkalistoilla, ja taiteella on oma emansipatorinen luonteensa. Tosin kun katsoo italialaisohjaaja Paolo Sorrentinon elokuvan Suuri kauneus (2013) kohtauksen, jossa alaston nainen juoksee taiteen nimissä päin akveduktin tukijalkaa ja lyö pahasti päänsä, voisi hetken kuvitella ettei se performanssinkaan maailma ole se parempi maailma. Vaan tästä ei kannattaisi olla niin varma. Kivimuuria päin juokseminen kun vaikuttaa perussuomalaisten vaaliohjelman ”postmodernilta tekotaiteelta”.


Maailmanparantamisen suhteen johtopäätös on selkeä. Populismin kova ydin on siinä, että maailmasta on tehtävä entistäkin paskamaisempi paikka kaikille muille paitsi populistipuolueiden johtajille, ja postmodernit tekotaiteilijat vastustavat tahtomattaankin populisteja. Eli kauan eläköön seiniä päin juoksevat alastomat naiset. Te ainakin yritätte olla ajamatta meitä kohti kurjuutta.


Sivistyksemme on vain ohut jääpeite kaaoksen meren yllä.” Näin totesi elokuvaohjaaja Werner Herzog Pirkko Peltonen-Rognonin radiopuheenvuorossa. Ja parempi maailma on ikioma kätketty maailmansa siellä jossain. Sitä on etsitty niin kauan kuin ihminen on maailman tuntenut, eikä se ole tämän kummemmaksi tullut. Vika ei ole silti ole performansseissa tai pilkun paikoissa. Maailma vain on sellainen kuin on. Mutta voisi se olla toisenkinlainen, ja siinä taide ja politiikka voisivat löytää toisensa. Ja ovat ne löytäneetkin, tuloksena tosin ei ole aina ollut järkiavioliitto. 30-luvun saksalaiset rappiotaiteilijat ja idempänä avantgardistit saivat tästä tuta.


Totalitaristiset hallinnot näkivät taiteella merkityksensä ja taiteilijat näkivät merkitysten seuraukset. Itseilmaisu sai väistyä, usein myös itse taiteilija. Siitä syystä tavallisen kansalaisen kannattaisi aina ottaa pienet kopsut juhlan kunniaksi kuullessaan jonkunkin puhuvan taiteen autonomiasta, diktatuureilla kun on omat käsityksensä sekä taiteen että kansalaisten paikasta. Tehtävänä on totella käskyjä. Eivät traktorinpalvontamaalaukset kaipaa parempaa huomista. Ne eivät kaipaa huomista lainkaan.


Taiteeseen ja sen asemaan liittyvä autonomia on paljon puhuttu käsite, pinnalla on useimmiten oikeudellinen ja aatteellinen taso, mutta kuka tahansa voi ymmärtää että niin taiteellinen kuin kaikki muukin vapaus on suhteessa talouteen, elokuvantekijät etsivät rahoittajia ja galleristit keräilijöitä ja kuvataiteilijat avainlukulistojaan. Tässä ei ole olemassa yksiselitteistä ”parasta mahdollista”, mutta ainakin olemme nähneet, millaiseen yhteiskuntaan kuuluu taiteen ei-autonominen asema.

 

(Lue koko artikkeli Taide-lehdestä 6/18)


Mikko Paakkola