Tulosta sivuPääkirjoitus

Sananen jouluksi

 

Kuvataiteilijoiden kanssa keskustellessani olen huomannut että osa heistä pitää taidekoulujen opetuksen nykyisiä painotuksia tekstuaaliseen ilmaisuun sellaisena kehityksenä, joka saattaa jopa ennalta karkottaa osan potentiaalisista hakijoista kouluihin. Jo koulun hakuvaiheessa voi joutua selostamaan kirjallisesti tekemistään, ja koulun toisessa päässä, valmistumisen ehtona on lopputyön kirjallinen osa, josta joillekin nousee miltei ylipääsemätön este.


Totta lienee, että juuri visuaalisesti hahmottava ihmistyyppi, jollaisia kuvataiteilijat toivottavasti yhä ovat, voi olla toisinaan jopa vastakkainen kirjallisesti ja käsittein maailmaa mielellään hahmottavalle. Kuvataide on kuitenkin – viimeistään käsitteellisen taiteen myötä – ollut itsessäänkin ottamassa yhä enemmän tekstiä kaverikseen. Kun teoksia esitetään jossakin julkisesti, niiden oheen halutaan tekstiä. Teoksia myös myydään tekstillä ja tekstiä tarvitaan kun taidetta selostetaan haettaessa näyttelyaikoja, rahoitusta, apurahoja tai muuta.


Taiteilija kirjoittaa kun kerran on pakko. Ja juuri siltä myös valmiit tekstit ikävä kyllä toisinaan myös näyttävät, väkinäisiltä. Ja kirjoittamisen taustalla vaanii taidemaailman piirissä jatkuvassa prosessia kehkeytyvä ”taidepuhe”, omia sääntöjään rakentelevan kielen hieman sulkeutunut sfääri. Se tosin voi muodostaa arkailevalle kirjoittajalle eräänlaisen mallin, jonka avulla voi päästä pälkähästä, vaikuttaa viisaita ajattelevalta.


Mutta on myös kuvataiteilijoita, jotka kirjoittavat koska tahtovat. Ja kirjoittavat, koska haluavat jakaa sillä jotakin hahmottamaansa kuvataiteen tekemisestä ja kuvataiteen maailmasta. Tässä lehdessä kolme taiteilijaa käsittelee taiteen tekemistä ja taidemaailmaa kukin omalla omintakeisella tavallaan. Mikko Paakkola puuttuu pitkässä esseessään taidemaailmaan – myös taidetta ympäröivään kieleen. Sanna Korteniemi analysoi yhteisötaiteeseen osallistumisen ongelmia omakohtaisen näyttelyprojektikokemuksensa kautta. Asiaan liittyy vahvasti myös kysymys omasta kielestä. Henry Wuorila-Stenberg taas antaa tiukkoja elämänohjeita itselleen taiteilijana ­– ja samalla tietenkin mutkan kautta ajattelemisen aihetta muille.


Ei vapaaehtoisesti kirjoittavia kuvataiteilijoita liikaa kuitenkaan ole. Ehkä ravistelemalla kuvataiteeseen vakiintuvan viisastelukielen pakkopaitaa yltään nykyistä useampi voisi vapautua sanomaan ”omalla kielellään” jotakin kiehtovaa ja syvästi sisäistettyä kuvataiteen tekemisestä. Sitä kannattaisi ainakin yrittää; sillä ei kai siitä ihan äkkiä päästä, että sanoilla kun kuitenkin nykyään kaikkea selitetään.

 

Pessi Rautio